Koronaviruspandemia paljasti ennen näkemättömällä tavalla yhteiskunnan eriarvoistumisen poikkeusoloissa. Seurauksia siivotaan pitkään.
Maaliskuussa 2020 Suomeen voimalla rantautuneen koronaviruspandemian laajuutta ja nopeita vaikutuksia kukaan ei osannut ennustaa. Maailma käytännössä pysähtyi. Lähes koko luova teollisuus löysi itsensä yhtäkkiä järkyttävästä tilanteesta, jossa kalenterit tyhjenivät kuukausiksi silmänräpäyksessä. Sähköposteihin kilisi viestejä, joissa kerrottiin loppukevään kaikkien konserttien, näytösten ja muiden tapahtumien peruuntumisesta sekä museoiden ja kirjastojen sulkeutumisesta. Epävarmuutta lisää myös se, ettei kukaan osaa ennustaa, kuinka kauan poikkeusolosuhteet jatkuvat. Tilanne on järkyttävä kaikille, mutta erityisesti freelancerille, jonka vuokra- ja ruokarahat ovat pieninä murusina maailmalla ja turvaverkon silmät valaan mentäviä.
Kulttuurialan mikro- ja pienyrityksillä on aniharvoin turvanaan taloudellista puskuria, jonka turvin selvitä nyt käsillä olevasta poikkeustilanteesta. Esittävissä taiteissa kuukausipalkkaa nauttivat voivat huokaista helpotuksesta, lomautuksia voi tulla, mutta työpaikka säilyy ja työttömyysturva toimii. Hallinto siirtyy etätöihin ja siitä palkalliselle kesälomalle.
Kun avustajien, solistien ja muiden vierailevien taiteilijoiden palkkioita, markkinointikuluja, käsiohjelmia, nuotti- ja tilavuokria ei tarvitse maksaa, rahaa jää ikään kuin säästöön. Joitain keikkoja on toki sovittu siirrettäväksi, mutta esimerkiksi orkestereiden konserttikaudet on usein niin pitkälle suunniteltu, että tämän kevään esiintymiset siirtyisivät parin vuoden päähän tai jäävät kokonaan toteutumatta. Julkisella puolella lipputulot eivät ole budjetin kivijalka, ja niiden osuus rahoituksessa vaihtelee 20-40 prosentin tienoilla. Näyttää ikävästi siltä, että luovan teollisuuden yksinäiseksi pandemialaskun maksajaksi jää yksityinen pienten ja vähäväkisten sektori. Pandemia on näin paljastanut työelämän rakenteisiin asettuneen syvän eriarvoisuuden.
On hämmästyttävää, miten nopeasti ja itsestään selvästi esiintymisten peruuttaminen kävi. Useimpien esiintyvien taiteilijoiden sopimuksissa on maininta force majeure -tilanteesta eli ylivoimaisesta esteestä. Siihen ovat vedonneet ne, jotka ovat yksipuolisesti purkaneet sopimuksia ja peruuttaneet tilauksiaan pandemian iskettyä. Koko kansainvälinen taidemaailma pohtii nyt, mitä force majeurella todella tarkoitetaan.
Sopimusten tulkinnoista ja linjauksista on odotettavissa pitkä ja vaiheikas jännitysnäytelmä, sillä force majeure ei ole sama asia kuin sopimuksen yksipuolinen purkuoikeus. Sen oleellinen merkitys on siinä, että tapahtuma peruuntuu syistä, joille kumpikaan osapuoli ei voi mitään. Sopimuksen purkaminen ei vapauta osapuolia keskinäisestä lojaaliudesta: kun yhdessä aiottiin, myös seuraukset ovat yhteisiä. Ylivoimainenkaan este ei anna toiselle osapuolelle automaattista oikeutta irtautua koko sopimuksesta, vaikka niin on nyt tehty, kun keikat on peruttu ja maksut jätetty poikkeustilaan vedoten maksamatta.
Esimerkkejä löytyy läheltä. Musiikkimaailman tavanomaisiin sopimuksiin on kirjattu esiintyminen ja siihen liittyvät harjoitukset. Palkkiota ei ole näiden välillä jyvitetty, lasku maksetaan, kun esitys on toteutunut. Koronaviruksen vuoksi peruutetut esitykset saattoivat siis merkitä sitä, että esiintyjä ehti tehdä kaikki harjoitukset tai muuta valmistelua, mutta jäi ilman palkkiota, koska esitys peruttiin. Sama koskee suurta joukkoa eri alojen freelance-ammattilaisia, joita tapahtumainfra tarvitsee.
Sopimuksen molempia osapuolia ravistelevan tilanteen taloudellinen vahinko näyttää nyt jäävän yksipuolisesti heikomman osapuolen kannettavaksi. Taiteilijoiden henkilökohtaisen ahdingon lisäksi monet perinteikkäät kansainväliset taiteilija-agentuurit hoippuvat konkurssin partaalla ja kaatumisiakin on jo nähty. Onneksi kriisin keskeltä kuuluu myös hyviä signaaleja: maailmalla on joitakin orkestereita ja oopperataloja, jotka ovat näytösten peruuntumisesta huolimatta maksaneet sovitut palkkiot.
Koronavirus ei jää ainutkertaiseksi yhteiskuntaa rajusti kohtelevaksi kriisiksi, seuraava vastaava saattaa jo muhia jossakin. Siihen on syytä varautua ottamalla oppia nyt koetusta. Olemme pyrkineet rakentamaan yhteiskunnan, jonka tasa-arvo toteutuu normaalioloissa. Poikkeusolot paljastavat heikot kohdat. Kriisin jälkeen on kehitettävä rakenteita, jotka korjaavat näin esille tulleet eriarvoiset tilanteet. On esimerkiksi ymmärrettävä, että sopimusten force majeure -määräyksiä tulkitaan siten, että poikkeusoloista johtuvat riskit jakautuvat osapuolien kesken oikeudenmukaisesti ja kohtuullisesti. Toinen sopijapuoli ei voi hyötyä samalla, kun toinen jää tyhjän päälle.
Osapuolilla on kiperissä tilanteissa velvollisuus ajatella myös toistensa etua. Sopimusoikeudessa tätä kutsutaan lojaliteettiperiaatteeksi. Sen merkitys on hyvä sisäistää sopimuksia tulkittaessa, ja tarvittaessa päivittää sopimukset sen mukaisesti. Uudellentyöllistämisvelvoitteen hengessä poikkeusoloissa perutut keikat olisi pyrittävä siirtämään aikaisimpaan mahdolliseen ajankohtaan ja lopullisesti peruutettujen töiden aiheuttama taloudellinen vahinko tulee neuvotella molemmille osapuolille kohtuulliseksi. Osittainenkin korvaus on tyhjää parempi.
Kirjoittajat ovat kulttuurialan ja viestinnän asiantuntijoita, sisällöntuottajia ja taiteilijoiden edustajia.
