KUMMALLINEN VUOSI
Kulttuuriala odottaa vuoden 2020 painuvan jonnekin kauas unohdettavien painajaisten suljettuun arkkuun. Uutta vuotta kohti mennään varovaisen toiveikkaina, mutta lopen uupuneina. Tummimmallakin pilvellä on kuitenkin hopeareunuksensa. Niin ainakin väitetään.
Vuoden 2020 poikkeuksellisuutta ei tarvitse korostaa. Kaikki päättyy aikanaan, jonain päivänä myös koronaviruksen aiheuttama pandemiauhka. Siitä toipuessa on muistettava, mitä vuosi opetti paljastaessaan vakavia ongelmia, jotka normaalioloissa ovat piilossa. Monille tuli yllätyksenä suomalaisen yhteiskunnan asenne taiteita kohtaan. Se ei ole ohimenevä ilmiö, vaan rakenteissa piileksivä peikko, kuin virus. Mutta taiteen ja tapahtumien puolesta opittiin myös pitämään ääntä. Syntyi tapahtumaelinkeinon keskusjärjestö Tapahtumateollisuus ry, laaja-alaista lobbaamista sekä musiikkialan verkostosta käynnistynyt #oikeusmusiikkiin -kampanja.
Kun päättäjät tekivät rajoituksia viruksen leviämisen hidastamiseksi, ensimmäisenä listalla oli poikkeuksetta yleisötilaisuuksien kieltäminen. Mitä pidemmälle vuosi eteni, sitä enemmän nähtiin vaivaa yksityisten yritysten toiminnan sallimiseksi ja ammattiurheilun mahdollistamiseksi. Ihmisten elinkeinoa ei sovi uhata eikä urheilija voi olla tauolla, sillä ammatti edellyttää jatkuvaa harjoittelua. Entä viulunsoitto, tanssiminen ja mikä tahansa taiteen tekeminen? Niiden harjoittamisen puolesta ei puhunut kukaan. Taiteilijat ja urheilijat eivät pidä vastakkainasettelusta, siitä huolehtivat muut.
Päättäjien listoilla esittävät taiteet putosivat vaivattomasti kategoriaan ”yleisötilaisuudet”. Se on karu osoitus siitä, ettei taidetta ymmärretä elinkeinon harjoittamiseksi. Kulta ry:n kokoamien tilastojen mukaan kulttuuriammateissa työskentelee Suomessa 135 000 henkilöä. Vuonna 2016 maassamme oli 17 000 kulttuurialan yritystä, joiden liikevaihto oli yhteensä yli 12,5 mrd. €. Se on iso joukko ihmisiä ja yrityksiä ilman oikeutta harjoittaa elinkeinoaan. Kulttuurialojen työllisyys Suomessa vuonna 2018 oli 4,9 %, Ruotsissa 4,6 %, ja EU-maiden keskiarvo oli 3,8 %. Suomen luku oli neljänneksi korkein ja Ruotsin seitsemänneksi korkein EU-maista. Suomalainen taide ja kulttuuri tuottaa kotimaalleen merkittävän määrän aineellista hyvinvointia aineettoman lisäksi.
Kaikki eivät ymmärrä, miksi taiteen kuluttajat vikisevät menettäessään luksusharrastuksensa. Eikö ihminen kestä puoli vuotta tai kymmenenkin ilman konsertteja, tauluja ja teatteriesityksiä, kun kysymyksessä on ihmishenki? Muistutettakoon, miten Suomen armeijan viihdejoukot järjestivät sotavuosina niin rintamalla kuin kotioloissa taidetta ja viihdettä yli genrerajojen. Se katsottiin oleelliseksi osaksi poikkeusolojen järjestelyjä, jotta ihmiset kestivät järjettömät ajat. Kuluvana vuonna pienimmänkin kaupungin verkkosivuille on ladattu kulttuurisisältöä, niiden lisäksi pihoille ja parvekkeille viedyt pienkonsertit on otettu kyynelsilmin ja avosylin vastaan – kun ei minnekään pääse! Kulttuurin saavutettavuus on ottanut vuoden mittaan suuren digiharppauksen.
Kysymys taiteiden asemasta korona-aikoina liittyy kuitenkin enemmän huoleen tekijöistä kuin yleisöstä. Miten on mahdollista, että taiteilijoiden ammattikunta ja taiteiden tuotantoala eivät hahmotu elinkeinoksi? Vapaina toimijoina ja kevytyrittäjiksi ajettuina taiteilijat ja heidän tuotantoverkostonsa ovat sosiaaliturvan ja yritystukien ulkopuolella. Yksityisten säätiöiden ja julkisten tahojen jakamat hyväntahtoiset koronatonnit sinne tänne ripoteltuina apurahoina eivät korjaa ongelmaa, joka on yhteiskunnan rakenteissa ja asenteissa. Vuosi 2021 on vaalivuosi. Toivotaan, että kulttuuri on oppinut huutamaan aiempaa kovempaa päättäjien korvaan. Toivotaan, että vuosi 2020 on ollut ensimmäinen askel kulttuurielinkeinon tunnustamiseen. Toivotaan, että tummilla pilvillä tosiaan on hopeareunus.
Lämmintä joulua ja kirkasta uutta vuotta!
Hannele Eklund & Minna Lindgren (julk. SuoSio:n blogisarja, joulukuu 2020)
